Tuntematon kalevala; osa 5/24

...Pian yö olikin jo ovella. Oli pilkkopimeää, ja he edelleen istuivat veneessä tekemättä mitään. Kumpikaan ei ollut sanonut sanaakaan. Viimein Ilmareiane päästi ensimmäisen äänen, naurahduksen. 

- Mitä sinä naureskelet? Me olemme keskellä merta ilman mitään ruokaa, suojaa tai työkaluja. Ei tässä mun mielestä mitään hauskaa oo, ihmetteli Meredith hyvin väsyneenä.

- Sitä vain, että kutsuit mua Ilmareiaseks.

- No eihän siinä mitään hauskaa ole, se on vaan sun nimi?

- Se siinä hauskaa onkin, se ei ole mun nimi.

- Häh? 

- Joo.

- No mikä sun nimi sitten on, jos ei se kerran ole Ilmareiane.

- Lähelle meni, se on Ilmarinen.

- Ilma mikä?? 

- I-L-M-A-R-I-N-E-N, Ilmarinen.

- Jaa, Meredith huokaisi.

- Ja mikä sun oli?

- Meredith.

- Okei.

- Muuten miks sä sillon puhuit aika oudosti?

- Oli kurkku kipee.

- Ja sen takia sä aloit puhuu murretta?

- Ooksä koskaan miettiny, et mitä oikeesti on sun kodin seinien toisella puolen? Siisku sähän et oo koskaan poistunu sun niin sanotun linnan ulkopuolelle, Ilmarinen kysyi. 

- Onhan sitä haaveiltu, ku oon halunnu tietää, että mitä kaikkee muuta täältä meiän maapallolta löytyy, kui vaan noi vanhat räsäset salit joka kolkassa. Ja lisäks pihoilla on kaikkialla niitä vartijoita, jotka äiti on palkannu vartioimaan mua, etten mä karkais.

Jatkuu...